Kaikista tunnetuista filosofeista Ludwig Wittenstein lienee ollut yksi mahtipontisimmista. Saatuaan pateettisen Tractatus – kirjan valmiiksi Wittgenstein uskoi ratkaisseensa kaikki oleelliset filosofiset kysymykset. Oikeasti pateettinen sinfonia on Tšaikovskin kuuluisa teos, mutta tämä kirja tavoitteli yksinkertaisuudessaan ja informatiivisuudessaan samantyyppistä loistoa logiikan alueella.
Hyvä kumppani ja taistelupari hänelle aktiivisuutensa suurimpina vaiheina oli Bertrand Russell, joka kommentoi kirjaa näin:
. . . the most perfect example I have ever known of genius as traditionally conceived, passionate, profound, intense, and dominating
Saatuaan Tractatus – kirjan valmiiksi Ludwig ryhtyi opettajaksi, mutta tuli katumapäälle huomattuaan kirjassaan aukkoja. Hänen urastaan yhdessä Russellin kanssa on jälkeenpäin tehty komedioita (mm. Logicomix-ooppera Turun AMKn toimesta), koska ylenpalttinen uhoaminen herättää katsojiassa hilpeyttä, samoin kuin nerouden ja hulluuden rajamailla haahuilu.
Wikipedia kertoo:
Wittgenstein huomasi, että Tractatuksessa esittänänsä kielen kuvateoria ei riitä kielen luonteen tutkimiseen, koska kielen tehtävä maailman kuvaajana on vain yksi sen käyttötarkoituksista ja on olemassa muitakin kielen käyttötapoja. Hän kutsui kielen käyttötapoja kielipeleiksi. Esimerkiksi rukoilulla, anteeksipyytämisellä, kiroilulla, tieteellisillä väittämillä ja muilla kielen käyttötavoilla on omat kielipelinsä. Vastaavasti esimerkiksi lääkäreillä, ralliautoilijoilla, katolilaisilla, luterilaisilla ja muilla kielen käyttäjillä on omat kielipelinsä. Kielipelit voivat olla toisilleen läheistä tai kaukaista sukua. Lääkärin ja ralliautoilijan puheet poikkeavat toisistaan enemmän kuin katolisen ja luterilaisen kristityn. Analogia on sama kuin pesäpallolla ja baseballilla verrattuna pesäpalloon ja nyrkkeilyyn. Wittgenstein korosti, poiketen perinteisestä kielianalyyttisesta tavasta etsiä jotain yhtä tiettyä yhdistävää tekijää joka niputtaa alleen jonkin tietyn sanan merkityksen, ettei tällaista yhdistävää piirrettä tarvitse olla olemassa, vaan saman sanan käytöt eri kielipeleissä muodostavat perheen jota yhdistää perheyhtäläisyys – samoin kuin tietyn perheen joillakin jäsenillä on samanlainen nenä, joillakin samanlainen kävelytyyli jne. ilman yhtä kaikkia yhdistävää piirrettä.
Kielipelit ovat todellisuutta 2020-luvun maailmassa enemmän kuin koskaan
Ihmisten ajattelutapa on yksinkertaistunut ja suoraviivaistunut Internetin, monikielisyyden ja kiireen takia. Tekoälyn tiimellyksessä kehitetyt chatbotit ovat varsin alkeellisia, mutta niin tunnusomaisia triviaaleja keskusteluympäristöjä perussanastoineen. Tekstiviestintä on mediassa usein lauseita katkovaa mongerrusta, jota raastuvassa tutkitaan, että ylittyivätkö sananvapauden ja uskonnonvapauden rajat.
Lainaus eräästä henkilöarviosta: “Tämä aivan liian inhimillinen typeryys on syvältä juurtunut. Wittgenstein kiinnittää huomiota tavoihin, joilla arjen kielipeleillämme saamme itsemme ansaan. Joten hän tarkkailee tarkasti, mitä hän tekee ja sanoo. Hän näkee siksi filosofian tutkimisen terapeuttisena, “itsearvioinnin” merkityksessä. Ja myöhäisemmässä kirjassaan Philosophical Investigations onkin runsaasti intensiivistä itsetutkintaa, ja ironiaa.”
Tämän vuosikymmenen somettajille sopii Tractatus-kirjan (engl.) viimeinen lause:
7 What we cannot speak about we must pass over in silence.