Yhteiskunta on antanut yliopistoille kolme tehtävää: opettamisen, tutkimisen ja yhteiskunnan edistämisen. Metayliopiston starttaajana pidän itseäni erinomaisena yhteistyökumppanina jokaisele yliopistolle jokaisessa näistä tehtävistä. Alkusyksystä 2017 valitsin kolme tiedekuntaa ja kontaktihenkilöä, joilla on jotakin käsitystä systeemeistä. Nyt kävikin niin, että yksikään näistä ei 30 viestin tiimellyksessä sanallakaan viitannut itse asiaan eli Metayliopiston videoaineistoon ja kaikkeen runsaaseen materiaaliin, millä voi kuvata jokaisen tiedekunnan tärkeimmät prosessit, sisällöt, aikomukset ja tulevaisuuden kuvat: lähes kaiken kelvollisen, mihin tiedekunnat pyrkivät.
Onkin aihetta pohtia mistä tämä umpimielisyys johtuu, sillä lievempää sanaa ei kannata käyttää asian tärkeyden takia.
Miksi yliopistot eivät kommunikoi edes alan kokeneen tohtorin kanssa?
Lukiessani kirjaa Zeitgeista päädyin todennäköisiin syihin. Yhteiskuntajärjestelmä perustuu nykyisin rajoitteisiin ja oman edun maksimointiin sekä pelkoon. Ihmiset pelkäävät kaikkia häiriöitä, vaikka uudet avaukset yleensä ovat ideageneraattoreita, jotka viesivät kenties uuteen paradigmaan asti. Jokainen professori/dosentti aikoo olla mahdollisimman tehokas, koska se tuo palkkioita. Jokainen uusi henkilö projektissa tai kirjoittamishankkeessa on riski, jos tietää enemmän kun vakihenkilökunta ja hän vaatii omat kulunsa yhteisestä, optimoidusta budjetista.
Tiukkaa linjaa pitävä tutkija minimoi lean-tekniikan tavoin kaiken, ja vaarassa onkin, että tulokset jäävät mahdollisimman laihoiksi. Tämä on tieteen ihanteen vastaista ja se johtaa syrjäytymiseen. Länsimainen yhteiskunta valitettavasti perustuu niukkuuteen (scarcity) ja sehän johtaa tiedon tason romahtamiseen.
Näissä oloissa yliopistot ja muutkin koulutuslaitokset käpertyvät sisäänpäin kuten siilit, ja nostavat vielä piikkinsä esiin: “Älä lähesty minua!”. Sitäkään ei Suomen Eduskunta tarkoittanut lakeja säätäessään.
Kokemukset systeemiajattelun yhteistyön ehdottamisesta?
- Systeemianalyysin laboratorio ei vastannut koskaan mitään. Siellä Esa Saarinen filosofiallaan on ajanut laboratorion sellaiseen moodiin, mistä on vaikea kehittyä kohti yhteiskuntanäkemystä.
- Jyväskylän IT-tiedekunnasta tuli vain parin lauseen viesti: kirjoissa paljon ideoita, mutta jatkoon ei olla valmiita.
- Turun Yliopiston Tulevaisuuden tutkimuskeskus väitti, että vasta kun Metayliopistolla on kymmeniä artikkeleita julkaistuna ResearchGate:ssa, suostuvat keskustelun alkuunkaan. Kuullemma ainoa tiedon mittari heille on julkaistujen artikkelien määrä: ei niinkään sisältö, eikä innovaatioarvo, eikä käytännön merkitys tai sosiaalisen yhteistyön mahdollistama koheesio.
Yliopistot ovat loitontoneet 1900-luvun innostuksesta ja löytämisen ilosta toiseen ääripäähän: apatiaan ja pakkomieleen, missä yhtään uutta luovaa ajatusta ei saa päästää liikkeelle. Se on harmillista, koska syrjäyttäminen koskee ja maksaa ja koko Suomen valtio kärsii näiden veronmaksajien rahoittamien elinten käpertymisestä itseensä.
Mikään näistä kolmesta tiedekunnasta ei mielestäni ole saanut viime vuosina merkittävää aikaan, ei lähellekään Metayliopiston tapaista ideavuolautta. Yliopiston tapaisessa yhteisössä luontojaan muodostuu raja-aitoja ja esteitä kun ei tiedetä kenen pitäisi mitäkin tuottaa. Siksi niiden suhteellinen tehokkuus itsenäiseen ajattelijaan verrattuna jää erittäin, erittäin heikoksi.
Millä tavalla saada yhteyksiä yliopistoista?
Yliopistoilla on oikeus jättää vastaamatta kaikkeen, mutta käpertyminen siiliksi ei ole kunniaksi, vaan häpeäksi.
Suomessa monet isot järjestelmät ovat vailla keskitettyä organisointia, mikä tietysti haittaa koko Suomen kehitystä:
- Tutkimus kansallisella tasolla: toimialakohtaisesti ja tekniikoittain
- Opetus on vailla koordinointia (OPS:sta huolimatta)
- IT-ala on pahasti levällään: julkinen ja yksityinen sektori
- Infrastruktuurikehitys on hallitsematonta, samoin palveluitten ekosysteemit
- Tulevaisuuskuvan muodostaminen (tutkimus, perustutkimus ) on hoitamatta (TuTu ei siihen pysty)
Koska näitä aiheta (1-5) ei kokonaisuutena tunneta ja kehitetä, se aiheuttaa työttömyyttä akateemisille ihmisille. Kun olin itse tehnyt noin 80.000 insinöörituntia menestyksellä ennen väitöstäni, törmäsin tohtorina tilanteeseen, että suunnittelutöitä ei ollut, eikä tutkimisen mahdollisuuksia. Tohtoreille ei ole mitään polkuja, paitsi korkeintaan virkamieshommat, Tämä on järkyttävä aukko myös Suomen kannalta, koska kouluttaminen on maksanut paljon ja tutkijakokelas on käyttänyt aiheeseensa aina monta vuotta.
Systeemiajattelu on metodiikka ja ajattelun tapa, missä luontevasti tulee pohdittua uravalintoja ja koulutusprosessejakin. Siksikin oikea systeemiajattelu (ei Saarisen filosofia) olisi elintärkeä osaamisen alua yliopistoille parantaa omaa uskottavuuttaan ja koko yhteisönsä luottamusta siihen, että sinne tulo on ollut järkevä investointi jokaiselle, eikä pelkästään ohjaajille nopea tapa saada ansioluetteloon pari riviä lisää.
Tappaako yliopisto parhaat ideat?
Näyttää siltä, että yliopistojen henkilökunta monissa tiedekunnissa on niin kiireisiä tai introverttejä, että niiden kanssa on mahdotonta toimia, vaikka sinulla olisi maailman merkittävin idea mielessäsi juuri heille käyttövalmiina. Zeitgeist – kirjallisuudessa tämä selitetään niukkuuden filosofialla: kaikkea pitää olla mahdollisimman vähän, jotta saatu tulos olisi mahdollsimman suuri niille loppuun asti kuormitetuille henkilöille, jotka saisivat maksimaalisen edun. Tämä on käsittämätöntä optimointia valtakunnan ja yhteiskunnan tasolla, koska se kuihduttaa maan innovaatioreservin.
Video (31 min) löytyy täältä: https://youtu.be/04H39ZVhXjc