Millaisen maailmankuvan aiot jättää jälkipolville?


Vuosikymmen 2020 on alkanut peräti sekasortoisissa oloissa. Millaisen maailman haluaisit jättää seuraaville sukupolville? Millainen olisi Suomi vuonna 2050?

Kuva: https://commons.wikimedia.org/wiki/File:Sitoumus2050.jpg

Mistä tähän on tultu?

Korona pisti maailmantalouden sekaisin (2019 alkaen), koska tulonsiirrot (velat ja elvytykset) ovat olleet valtavia, kestämättömiä taakkoja seuraaville sukupolville. Ilmastonmuutokseen liittyvä apatia vaikuttaa jokaiseen, ja toisille se on elämän ja kuoleman kysymys. Erikoisoperaatioksi kutsuttu koko maapalloa koskettava suuren suuri murheen näyttämö vetää lopullisesti maton tavallisen kansalaisen alta, sillä usko ihmisen hyvyyteen onkin ehkä ollut hänellä vain haaveunta. Miksi ponnistella? Epätoivoonkin auttaa käsitys elämisen merkityksestä.

Elämänfilosofiset päätelmät

Jokaisella meistä on mahdollisuus aina ja kaikkialla määrittää elämänasenteensa (maailmankuva). Tämän todisti Viktor Frankl aikalaisineen. Jotkut harvat olivat yhtä lujia, kun enemmistö sortui. Luulisin kuitenkin, että nykyinen enemmistö kansalaisista (paitsi äärisuuntaukset) ei halua jättää omille lapsilleen ja lapsenlapsilleen sekasortoista VUCA – maailmaa, joka on jatkuvasti räjähdysherkässä tilassa (volatile), koska “systeemi” on päästetty luisumaan kehitysmaatasolle. VUCA:n suuntaanko tämä 2020-luku jo on menossa, vai säilyykö järjestys?

Mikä olisi “paras rokotus” yhteiskunnallisen epäonnistumisen varalle? Kosmologi Kari Enqvist antaa vinkin:

“Tieteellinen maailmankuva tunnustaa, että tietomme maailmasta on epätäydellistä. Se ikään kuin ekstrapoloi todellisuuden nykyisen tietomme perusteella”. Tieteellinen maailmankuva ei ole jotakin, joka on osoitettu oikeaksi. Se on pikemmin hahmotelma mahdolliseksi todellisuudeksi.

Meidän pitää siis suunnitella todeksi tämä mahdollinen todellisuus.

Onko valtajärjestelmän kriisiytyessä tieteelliselle maailmankuvalle mitään “epätieteellisempää, kestävää vaihtoehtoa”? Monenlaista esimerkkiä löytyy historiasta (kirja Why nations fail?) Epätieteellinen vaihtoehto selviytymiselle on elämänarvojen ja tasa-arvon kunnioitus, sopeutumiskyky ja joustavuus sekä innovatiivisuus löytää arjen ratkaisuja kaikille.

Voimallisimmin tieteellistä maailmankuvaa on yritetty saada valtionlaajuiseksi johtamis- ja ohjausmekanismiksi Chilessä 1970-luvulla. Sille löytyi parissa vuodessa äärettömän voimakas vastavoima, sotilasdiktatuuri, jolle systeeminen kehitys ei sopinut. Presidentti sai surmansa, ja maa suistui diktatuuriin moneksi vuosikymmeneksi. Kybernetiikka nähtiin sosialismiksi, mitä se suinkaan ei ollut.

Kyberneettinen käsitys valtiosta, Cybersyn – projekti.

Euroopassa nykyisin ollaan hävittämässä yhtä isoa valtiota vähän toisenlaisessa tilanteessa, mikä saattaa aiheuttaa Euroopan laajuisen valtakriisin, joka tulee kestämään vuosikymmeniä.

Systeemitiede tarjoaa täsmällisimmän käsityksen tieteelliseksi maailmankuvaksi

Systeemitiede alkoi kehittyä toisen maailmansodan paineissa, kun mikään ei toiminut, oli nälänhätäää ja työttömyyttä, infra pommitettu hajalle ja laivaväylät miinoitettu sekä inflaatio laukkasi. Silloin keksittiin operaatiotutkimus, logistiikka ja kaiken rajallisuus antoi piristysruiskeen kekseliäisyydelle. Alkoi syntyä resilienssiä.

Systems Science is the Study of Wise Solutions!

Resurssipohjainen talous (Resource Based Economy, RBE) on yksi systeemitieteen tapa määrittää käsitys uudeksi taloudeksi ja talousjärjestelmäksi, mutta sen ei tarvitse olla ainoa. Tieteelliseen maailmankuvaan eivät kuulu poliittiset ajatukset tai taka-ajatukset. Talousjärjestelmän tilaa mitataan mittareilla, jotka ovat lahjomattomat. On vaikea kuvitella sellaista laajaa, kestävää talousmallia tai johtamisen mallia, joka ei olisi systeeminen.

Kestävä systeemimalli (kuten Viable System Model) on ideologiariippumaton, tieteellinen käsitys organisaatiosta, joka optimoi oman tilansa, ja pysyy hengissä. Samantapainen järjestys pitäisi saada aikaan valtiotasolta ja maailmantasolta alkaen, etteivät erilliset systeemit ajaisi kumppaneitaan ahdinkoon.

Suomella ja Euroopalla ja maailmalla on vain vähän vaihtoehtoja

Pakolaiskriisistä, sotilaallisesta uhkasta, ilmastonmuutoksen aiheutamasta paniikista ja näiden yhdessä aiheuttamasta talouden kaaoksesta ei selvitä kovin asiantuntemattomalla poliittisella elimellä minkään puolueen toimesta. Edessä on suurella todennäköisyydellä historiasta tuttu kehityskulku, joka toistuu muutaman kerran vuosisadassa. Siinä ihmisen pahuus pääsee ajoittain valloilleen. Sen loputtua alkaa uusi järkiintymisen aika, mikäli edellytyksiä siihen on.

Parhaita johtamisen ja organisoitumisen malleja esittää systeemitiede, koska millään muulla tieteenalalla ei ole yhtä kokonaisvaltaista suhdetta kehitykseen.

Mutta jotta systeemialan parhautta päästäisiin hyödyntämään, tarvitaan selkeää asennemuutosta valtajärjestelmässä – poliitikoista ja kansasta alkaen. Autoritäärisestä johdosta on päästävä eroon. On todennäköistä, että mekanistinen, reduktionistinen valtajärjestelmä ajaa itsensä kiville 2020-luvulla, koska rajoitteet tiukentuvat kaikkialla samanaikaisesti, maailmanlaajuisesti. Uusi nousu tapahtuisi ainoastaan siinä tapauksessa, missä ihmiset alkaisivat uskoa tietoon ja hyvyyteen sekä tiedon ja tieteen tekijöihin, joilla on vilpitön halu määrittää yhteiskuntajärjestelmälle uusi toimintapiste ja uudenlaiset säännöt. Se edellyttäisi joustavuutta niiltä, joilla on eniten annettavaa. Ahneus ei ole hyve, mutta kohtuullisuus on.

Pahimmassa skenaariossa tapahtuisi laaja eskaloituminen, mutta tieteellinen maailmankuva ja humanistinen yhteiskunta ovat — yhdessä ja erikseen — selkeät vastakohdat kurjistumisteorialle. Näistä tieteellinen kehitys on todennäköisempi.