Systeemiajattelun syvin olemus ja tahto

2020 – luvun megahaasteet ovat eräänlainen vedenjakaja poliittiselle kulttuurille ja yleensä yhteistyötahdolle, koska resurssit ja pelimerkit joudutaan jakamaan uudelleen, osin väkivaltaisestikin. Valtaapitävillä on mahdollisuudet moninkertaistaa valtansa, koska ne tahot ja he, joilta puuttuu jotakin tärkeätä, joutuvat äärimmäisen suureen hätään joutuessaan riippuvuussuhteeseen sellaisista pelureista, jotka (esim. USA:n eläkesäätiöt hoivayrityksen sijoittajina) ovat täysin tunteettomia kansalaisen tai väliinputoajaryhmien hädälle. Arkijärjelläkin ajateltuna näin voi tapahtua, ja tulee myös käymään, ellei ihmisten mielenmaisema jopa maailmanlaajuisesti muutu sivistyneempään suuntaan. Kouluissahan on sivistyneitä arvoja opetettu jo kauan.

Ymmärrämmekö toisiamme?

Kymmenen vuoden aikana olen huomannut, että systeemiajattelusta puhuminen on tehty vuosi vuodelta yhä vaikeammaksi. Kukaan ei uskalla keskustella avoimesti. Se tuntuu olevan vaarallisempi asia kuin ydinase tai korona tai ilmastonmuutos, joista muuten olen tehnyt 10-osaisen analyysin uudessa Innovointikirjassani (11/2022).

Systeemiajattelu on viime vuosina muuttunut ekosysteemien taisteluksi. Joka siinä olisi suurin guru, saisi valtakunnan ja egosysteemin itselleen. Suomen kansa rakastaa auktoriteettejä. Siinä aikomuksessa “pukista tulee kaalimaan vartija” paasata omaa totuuttaan, propagandaa. Ylenpalttinen machoilun tarve ilmentää sitä, että hyvää tarkoittavat kouluopit on aikuisiässä unohdettu. Se on merkki huonosta itsetunnosta.

Eliitti (jos sellaista on) haluaa tietenkin valita, mitä paradigmoja se päästää kuuluville ja näkösälle. Tämä taipumus sensurointiin johtaa siihen, että syntyy katolista kirkkoa muistuttava ilmiö. Jos joku taho olisi paavillisempi kuin paavi itse, niin ihan oikeasti ja laaja-alaisesti systeemiajattelua monipuolisesti pohtivat jalot ihmiset joutuisivat pannabullaan. Galileo Galilei ei silti antanut periksi: “Se pyörii sittenkin“.

Holistisuuden tuska ja sietämätön keveys

Systeemiajattelussa on kysymys suuresta asiasta, vielä suuremmasta asiasta ja kaikkein suurimmastakin asiasta. Sitä tarkoittaa holismi. Se on laajimmillaan metafysiikkaa ja kosmologiaa, mutta yksinkertaisimmillaan siinä on kysymys kokonaisuuden hyvinvoinnista, makro- ja mikrosysteemien yhteydestä. Tämä simppeli näkökulma on reduktionismiin taantuneille päättäjille ja konsulteille myrkkyä.

Kuka meistä ei haluaisi kokonaisuuden hyvinvointia? Venäjän presidentti Putin ei ilmisesti sitä halua ukrainalaisille. Onko muita, jotka eivät sitä halua kaikille maailman kansalaisille ja luonnolle, että elämästä tulisi elämisen arvoinen jokaiselle?

Esimerkki siitä, kuinka konkreettista systeemiajattelu on!

Jos esimerkiksi maakuntajohtajaksi Varsinais-Suomeen valitaan henkilö, jonka päätarkoituksena on tunnin junan edistäminen ja lobbaus, se ei tue systeemiajattelua laajassa mielessä, koska hänen ammattinsa ja tulevaisuutensa ja uransa riippuu siitä kaatuuko hanke vai eikö se kaadu. Kapea-alainen fokus sopii tietenkin aika huonosti julkiselle sektorille, koska veronmaksajien rahoja pitäisi käyttää priorisoidusti ja tasapuolisesti, vastuullisesti ja avoimesti. Eikö maakuntajohtajalle voisi keksiä parempaakin tekemistä?

Tunnin junan kustannukset.
Tunnin junien päästöt.

Jos yhteiskuntamme pystyisi muuttumaan avoimeksi ja rakentavaksi yhteisöksi, kuten 1950-luvulla jälleenrakennuksen aikoihin oli, saisimme aikaan junaverkostojen lisäksi tieyhteydet ja lentoliikenteen parhaaseen mahdolliseen tilaan kokonaisuutena. Suomen pitäisi palata osaksi suunnitteluyhteiskunnan aikaan nykyisestä reduktionistisesta, opportunistisesta, postmodernista kiistelystä, joka vaikuttaa ulkopuolisten silmissä aivan hirvittävältä jankkaukselta, josta koskaan ei tule valmista. Säilyttääkö maakuntajohtaja virkansa, jos tunnin juna kaatuu? Pitääkö siitä järjestää veikkaus, niin iltalehdet saisivat lisää myyntiä?

Esim. Suomen liikenneinfra, tunnin juna

Kaikissa maissa kaikki olennaisin toiminnallisuus perustuu infrastruktuuriin. Ilman sitä ei ole sähköä, eikä vettä, eikä ruokaa, eikä valoa, eikä internettiä. Kaikki kunnon systeemiajattelijat haluaisivat optimoida infrastruktuurin laadun ja tehokkuuden sellaiseksi, että se antaisi loistavat pohjat sitä käyttävälle struktuurille toimia, ja siinä sivussa kansalaiset alkaisivat voimaan paremmin, mutta ennen kaikkea – yrityksille tulisi elämä helpommaksi, vienti viriäsi ja yhteinen mieliala kohenisi.

Kehno infrastruktuuri on altis korruptiolle. Se on nähty kaikkialla kautta aikojen. Kaikki niukkuus (scarcity-politiikka) nostaa esiin opportunisteja, kuten Neuvostoliiton kaatuessa nähtiin. Siksikin pahimmasta niukkuudesta pitäisi päästä eroon priorisoimalla asiat. Näitä tekniikoita opettiin kouluissa jo vuosikymmenet sitten.

Virallisen laskelman mukaan erityisesti kolmen tunnin junan kokonaiskustannuksiksi tulisi yli 10 miljardia euroa (ilman yhtään uutta junaa) ja Turun osalta se maksaisi 3.7 miljardia euroa, mikä tekisi alueen väestöpohjaan nähden (esim. 500.000 ihmistä) kuluja yli 500.000 euroa per henkilö. Silti vain pieni osa heistä matkustaa junalla usein. Tulisi siinä junalipulle hintaa. Sitten pitäisi ostaa vielä ne junat ja maksaa palkat.

Entä jos vaihtoehtoisinvestoinnit otettaisiin huomioon? Mikä olisi paras panos/hyötysuhde Varsinais-Suomelle ja koko Suomelle? Ehdottaisin, että investoitaisiin ensiksi oppimiseen ja sivistymiseen ja tieteeseen ja kehitysinfrastruktuuriin, vieläkin voimakkaammin kuin infrastruktuuriin, joka kuitenkin on luonteeltaan vain paikallaanpysyvää rakennetta. Edistystä tarvitaan.

Entä jos systeemitieteen keinoin alkaisimme todella ratkomaan niitä ongelmia, jotka kansalaisten turvattomuutta eniten painavat?

Oletko, lukijani, ongelmakeskeinen vai ratkaisukeskeisesti ajatteleva ihminen?

2020-luvun konteksti on omiaan masentamaan ihmisiä, mikä saa meidät käpertymään kyykkyyn, jolloin “talouden näkymätön käsi” pääsee helpommin taskulle. Näin ei voi olla. Olen itse kärsinyt pitkään siitä, että mahdollisuuksia työhön ja vaikuttamiseen ei ole ollut, että on joutunut ikään kuin sivuraiteelle ilman resiinaa.

Ratkaisukeskeisen ajattelun opin jo Nokian projekteissa diagnostiikkainsinöörinä, ja lukemattomat systeemit olen tuon jälkeen tutkinut, paljon suunnitellutkin ohjelmistoratkaisuiksi väitöstä myöten, ja päässyt systeemitieteessä niin pitkälle, että piakkoin valmistuu kirja Kaikenteoria, joka opettaa ajattelemaan maailmanlaajuisia haasteita, monitieteellistä näkökulmaa ja yhteistä hyvää. Olen varma, että eliitti edelleen haluaa tyrmätä kaiken, mitä olen tehnyt, mutta paradigmojen murroksessa on aina käynyt niin. Kaikeksi onneksi meillä on systeemitiede, ja operaatiotutkimuksen menetelmät on kehitetty 1940-luvulta asti niin pitkälle, että niihin voi tutkimuksissaan aina vedota. Kybernetiikan lait kertovat mikä toimii, ja mikä ei. Muurahaisetkin osaavat järjestäytyä paremmin kuin ihmiset Euroopassa tänään.

“Tieteen kauneus kohtaa arjen rosoisuuden” – Metayliopisto.