Kautta aikojen “toisinajattelijoita” on vainottu. Liberaalismin kodissa USA:ssa vaino parhaita ajattelijoita on saanut 2020-luvulla liittovaltion jakaantumaan erimielisiin koalitioihin, mitä voi pitää liberaalin ajattelun vastakohtana. Vertauskuvallinen sanonta: “Don’t shoot the messenger” on tarkoittanut sitä, että huonojen uutisten tuojaa ei pidä ampua. Uuden tieteen käsityksen esiin tuomisessa ei kuitenknaan ole kysymys huonoista uutisista, vaan aluksi yhteisestä, periaatteellisesta, keskustelun aiheesta, hypoteesista pohdittavaksi.
Mitä enemmän akateemista keskustelua ja yleistä pohdintaa rajoitetaan, sitä ahdasmielisemmäksi ja autoritäärisemmäksi yhteiskunta muuttuu ja media alentuu hyväksymään “kaikenlaiset jorinat”. Aikojen kuluessa tuhannet ja taas tuhannet ihmiset ovat olleet liian hyviä tai liian viisaita kysyäkseen hengissä. Galileo Galilei onnistui välttämään kuoleman, mutta kun okkultisti Giordano Bruno pysyi käsityksessään maan pyörimisestä, hänet tuomittiin kerettiläiseksi ja poltettiin roviolla. Mahatma Gandi oli salamurhaajien mielestä liian hyvä opettaja Intialle selvitä hengissä. Tieteen suurena vuosisatana tieteen arvoista käytiin kaksintaisteluitakin, ja parhaat tutkijatkin erehtyivät. Huippufyysikko Ernst Machin mielestä toinen fyysikko, Albert Einstein, oli täysin väärässä molekyyleineen ja atomeineen, koska eihän kukaan sellaisia voinut nähdä missään. Mekaniikkaan erikoistuneen Machin ajattelu oli takertunut vain näkyvään mekaniikkaan ja helposti mitattavissa olevaan fysiikkaan, joten atomifysiikka oli hänelle mahdotonta. Tämä tieteenvastainen asenne heikensi lopulta hänen kokemaansa arvostusta, eikä hän jäänyt historiaan suurena ajattelijana kuten hänen arvostelunsa kohde, jolla on tyypillinen tapa esiintyä vaatimattomana villapaidassaan.
Tiedevastaisuuden (Antiscience) todellista syytä ei mielestäni tiedetä. Selitykset siitä, että ihminen olisi epärationaalinen eläin, jota totuus ei kiinnosta ja että analyyttinen ajattelu olisi meille elämän säilymisen kannalta toissijainen ajattelumuoto ja siksi liian hidasta pitääkseen ihmisen hengissä, eivät ole mitenkään perusteltavissa, ja kuulostavat koululaitoksen aliarvioinnilta. Mutta Peter Sengen sanonta taitaa olla oikeassa: “ihminen ei pelkää muutosta, mutta pelkää itsensä muuttumista”.
Innovoinnille olisi 2020-luvulla suurempi sosiaalinen tilaus kuin koskaan
Innovointi on ainoa tapa yhteiskunnan tehdä isoja muutoksia, ratkaista kompleksisia ongelmia ja kehittyä ratkaisevasti paremmaksi taloudessa, teknologiassa, palveluissaan jne. Taantuntumista ei voi välttää ilman aiempaa parempia monitasoisia oppimisen kykyjä ja yhteisöllistä ajattelun kulttuuria, missä kokonaisuus huomioidaan. Paradigmat ovat taistelua paremmista olosuhteista, sillä suuri yleisö tyypillisesti haluaa pysäyttää jokaisen uudistuksen, josta heti ei saa itselleen hyötyä.
Viime kädessä kriisit ovat tärkeitä syitä uudelleenajatteluun.
Systeemitiede on kaiken tiedon yhdistämisen super-tiede
Innovoinnissa tulee ymmärtää, mistä löytyy teorian ja käytännön puoliväli, missä ne kohtaavat, koska ilman teoriaa ei kummoista keksintöä voi tehdä. Innovoinnin mahdollisuudet ovat huikeat, koska systeemisessä tietotyössä innovointitapoja voi yhdistää uudella tavalla hybridi-innovaatioiksi.
Näitä uusia menetelmäteknisiä mahdollisuuksia innovointiin, joita tosin vain harvat kovin hyvin osaavat — lähinnä tutkijat — ovat perinteisen liiketoimintaan paneutuvan innovoinnin lisäksi: systeeminen innovointi sekä laaja joukko muita näkemyksiä ja periaatteita kuten kognitiivinen, symbolinen, tekninen, viestinnällinen, sisällöllinen, rakenteellinen ja tieteellinen innovaatio.
Tutkija voi yrittää terävöittää ajatteluaan kaikilla näillä tavoilla. Niiden systeemisillä ominaisuuksilla alkuperäisestä ideasta saattaa saada esiin monenlaista uutta näkökulmaa, tai myös voi kritisoida nykyisiä muiden tekemiä innovaatioita.
Metafyysisellä tasolla systeemitiede vertautuu atomistiseen ajatteluun, vaikka se voi olla perin abstraktiakin. Systeemi käsitteenä vie metafyysisen pohdinnan formaalin ja puoliformaalin ilmaisun rajoille.
Systeemitieteen tutkimuksissa on tuotu tuhansien julkaisujen muodossa esille vaatimuksia ja teesejä tieteen edistämiseksi, ja sitä kautta avoimuuden lisäämiseksi (näistä perusteluista voi lukea alan sivuilta). Haku Scholar – haku Systems Theory (https://scholar.google.fi/scholar?systems+theory) antaa peräti 1 630 000 julkaisua luettavaksi.
Sekä fysiikka että metafysiikka paneutuvat todellisuutemme kuvaamiseen. Molemmat yrittävät antaa selvityksen siitä, millainen maailma on, mutta fysiikka käsittelee vain ja ainoastaan sitä, millaista maailmassa on todellisuuskokemuksemme mukaan, kun taas metafysiikka kiinnostuu henkisestä ja filosifisestakin puolesta eli perimmäisestä näkökulmasta, millainen maailma “todella” on.
Sitä paitsi, ilman minkäänlaista käsitystä maailman systeemisestä olemuksesta rakenteineen ja lakeineen ihminen ei pysty toimimaan nykymaailmassa. Tämä on arkipäivän metafysiikkaa, joka kuuluu meemien ja mentaalisten mallien alueelle.
Näin ollen fysiikka osaa käsitellä vain niitä maailmaa koskevia ajatuksia, joilla on jotenkin havaittavissa olevia seurauksia, mistä metafysiikka puolestaan ei ole kiinnostunut. Tästä erosta johtuen fysiikka liittyy läheisesti empiiriseen kuvaukseen, eli kokeeseen ja havaintoon perustuvaan traditioon, kun taas metafysiikka pohtii lähinnä teoreettisempaa kuvausta.
Uudistumisen tulisi alkaa alusta, jos tarve siihen on todella suuri. Uudelleen suunnittelu tuottaa hyviä tuloksia monilla, kompleksisilla alueilla. Uudelleenarviointi sopii sellaisiin muutoksiin kuin poliittiset järjestelyt, kaupungin infran ajantasallapito ja ylläpitotoimet yleensä.
Vaikeimmissa haasteissa tarvitaan proaktiivista otetta, näkemystä siitä mitä on tulossa ehdotettavilla toimenpiteillä. Kaaoksen oloissa proaktiivisuus ei ole mahdollista. Kaaoksen voi muuttaa järjestykseksi hyvällä johtamisella sekä tilanteissa, missä systeeminen kokonaisuus alkaa organisoitua tavalla tai toisella.
