Jan Vapaavuoren näkemys kilpailukykysopimuksesta ja systeeminen tulkinta

Äskeisellä elinkeinoministerillä Jan Vapaavuorella on näköalapaikka Suomeen Euroopan tasolta. Kunnostauduttuaan telakkateollisuuden pelastajana hän ymmärtää mitä Suomelle pitäisi tehdä (haastattelu Areenassa). Sehän tarkoittaa elinkeinoelämän kehittämistä, jolloin kaikenlainen sopiminen perustuu tilanteeseen: ensin kunnon hankkeet käyntiin ja sitten sovitellaan tulot ja menot ja resurssit.

Kilpailukykysopimuksen tekoa

Jos samaan sopimuskehikkoon yhdistetään valtakunnan kaikki ammatit ja toimialat ja yritykset, se muistuttaakin hyvin jäykältä mallilta, missä paikallisesta sopimisesta ei ole tietoakaan, ei myöskään rakennemuutoksesta ole merkkejä, vaikka se oli yksi hallituksen pääideoista.

Erityisen hankala tilanne tässä on Palvelualojen ammattiliiton (PAM) tilanne, koska se jakaantuu täysaikaisiin ja osa-aikaisiin työntekijöihin. Ei ole mitään matematiikan kaavaa, millä täysaikaisten pidentyvät työajat kompensoitaisiin osa-aikaisille, koska heidän ansionsa tässä ratkaisevasti heikentyvät työajan  pudotessa. Heistä suuri osa on varmaan opiskelijoita tai muuten nuoria, joiden tilanne on entisestään huono, joten suuri osa heistä helposti putoaa kortistoon, mikä tulee valtiolle erityisen kalliiksi.

Kuvassa vertauksena kalastusalus, joka yrittää saada kaikki ”kalat” nuottaansa.

Systeeminen näkökulma

Kyberneetikko arvioisi seuraavia piirteitä: johtamisen selkeys (1), säädeltävyys (2), kehittymisen arviointi palautteen perusteella (3) sekä uudistuminen itseorganisoinnin kautta (4).

Erinomainen linjaus tähän ”kalastukseen” löytyy Barry Clemsonilta (linkki), hänellä on 22 johtamisen lakia, tässä tiivistettynä kolmena kykynä:

  1. Ideaalinen systeemi on itseorganisoituva ja oppiva ja aktiivinen.
  2. Systeemin tulee saada palautetta nopeudella, joka mahdollistaa sille järkevän reagoinnin.
  3. ”Conant-Ashby theorem: Every good regulator of a system must be a model of that system.”: tämä tarkoittaa sitä, että säätelyn valtion tasolta tulee mukailla paikallistason työpaikan olosuhteita ja elää sen mukaan.

Koska tämä suomalainen yhteiskuntajärjestelmä on ollut varsin jäykkä, sitä ei pitäisi jäykistää tätä enempää, sillä se menettää siinä kyvyn 1. Jos tehdään monivuotinen sopimus koskien kahta – kolmea miljoonaa suomalaista, se ei minkään säätöteorian mukaan pysty muuntumaan tuleviin muutoksiin. Shannonin näytteenottoteoreeman mukaan näytteitä pitää saada 2.5 kertaa useammin kuin sitä voidaan säätää (vaalikausi, 4 vuotta). Sinänsä säätöväli monta vuotta on erittäin pitkä kun ottaa huomioon kaikki paineet mitä työelämään kohdistuu ja kaikki positiiviset mahdollisuudet ammatteihin. Siten ominaisuutta 2 ei tulla saavuttamaan. Kuvan mallista puuttuu todellakin osa-aikaiset ihmiset ja kaikki, jotka ovat työmarkkinoiden ulkopuolella sekä kaikki freelanserit ja tilapäisissä suhteissa olevat. Niinpä ominaisuuden 3 kattavuus on kuitenkin heikko, ja se keskittyy vastakkaisasetteluun työntekijän ja työnantajan välillä, vaikka sen pitäisi jo suuntautua paikalliseen sopimiseen, missä ominaisuus 3 toteutuisi parhaiten ja sitä kautta myös ominaisuus 1 kaikilla tasoilla ylhäältä alas ja alhaalta ylös.

Siten Jan Vapaavuoren päätelmä kilpailukykysopimuksen aiheuttamasta kankeudesta pitää systeemien näkökulmasta paikkansa.